Olen tässä viime aikoina miettinyt omaa englanninkielen taitoani. Facebookissa minulla on kavereita, jotka tykkäävät kovasti käyttää englantia statuspäivityksissään, ja yleensä ne innokkaimmat eivät sitä oikeasti osaa niin hyvin kuin luulevat. No, harjoitus tekee mestarin. Kai.
Oman pääni sisällähän puhun ihan täydellistä englantia.* Omasta mielestäni ymmärrän englantia melko hyvin, olen lukenut kirjoja englanniksi ja pystyn seuraamaan televisio-ohjelmia melko hyvin esim. niin että teen samalla jotain muuta ja kuuntelen vain puhetta, enkä lue tekstitystä. Kauppiksessa englannin opettaja kehui ääntämystäni, lausun kuulemma englantia varsin hyvin.
Mutta entäs sitten elävän elämän käytäntö. Kun eteen tulee tositilanne, vaikka jossain kadulla, kun joku tulee englanniksi kysymään jotain, niin menen jotenkin aivan lukkoon, päässä alkaa suhista ja unohdan kaikki sanat ja saan hädin tuskin sönkättyä jotain epämääräistä. Oikeasti tuntuu pieneltä paniikilta. Kai se on harjoituksen puutetta, en tiedä. Pitäisi varmaan hommautua enemmän tilanteisiin, joissa joutuu puhumaan englantia. Yleensä tilanteen jälkeen tiedän tasan tarkkaan mitä minun olisi pitänyt sanoa.
Vielä pahempi tilanne on, jos seurassani on joku, jonka oletan osaavan englantia minua paremmin. Silloin menen ihan umpilukkoon. Luulen, että siinä on jotain itsensänolaamisen pelkoakin.
Yleensä myös osaan kirjoittaa englantia aika hyvin, ja tiedän miten mikäkin sana kirjoitetaan, mutta autapa armias, jos tulee tilanne, että pitäisi julkisesti kirjoittaa englantia jonnekin, vaikka facebookiin, niin alan epävarmailemaan ja googlaamaan oikeaa kirjoitusasua, vaikka olisin ihan hyvin tiennyt googlaamattakin mitenkä se menee.
Hassuinta on se, että kun Lontoossa** käydessä Heathrow'n lentokentän hajuvesikaupan myyjä alkoi jutella minulle, kehuen kynsilakkani väriä ja kysellen maassa olon syitä, niin yllätin itsenikin puhumalla ihan sujuvaa englantia. Ehkä aivoni olivat kääntyneet englanti-asentoon, koska siellä se kieli ei voinut tulla yllätyksenä.
*saattaa sisältää sarkasmia
** Foo Fightersin keikalla Wembleyllä, ha!
4 kommenttia:
Muistan, kun aloin käyttää englantia puheessa lukiossa, kun meille tuli australiasta vaihto-oppilas. Änkytin ja takeltelin muutaman päivän, sanat tarttuivat kurkkuun ja joitakin en muistanut ollenkaan. Hauskuutta tuotti, kun puhuin lävistyksistä (piercing) penetraatioina (penetration). Niillä on hieman eri merkitys.
Japanissa änkytin lisää, kun yhtäkkiä pitikin hallita kolmea kieltä yhtä aikaa: suomea suomalaisille, englantia länsimaalaisille ja vielä lopuilla aivosoluilla japania korealaisille ja paikallisille. Mutta nyt se on kai tuottanut tulosta, koska osaan jo melko spontaanisti tuottaa keskustelua miettimättä sen ihmeemmin.
Kouluajoista taas on niin pitkään, että vaikka olinkin silloin hyvä kirjoittamaan, niin nykyään pitää tarkistaa kirjoitusasua sanakirjoista, ja jotenkin se kielen osaaminen on paljon passiivisempaa kuin silloin.
Tämän pitkän lärpätyksen pointti oli varmaan se, että et ole ainoa. :)
Niin, kai siihen puhumiseen tulisi se varmuus, jos sitä englantia joutuisi oikeasti säännöllisesti käyttämään.
Mutta kyllä se silti vähän aina suututtaa, kun tietää osaavansa paremmin kuin mitä julki pystyy tuomaan. Ja sitten sitä rypee itsesäälissä ja ajattelee, että kun kaikki muut ovat aina niin hyviä ja nokkelia ja fiksuja ja filmaattisia ja minä vaan aina onnistun olemaan änkkä. :D
Jostain kummallisesta syystä mä oon aina ihan innoissani jos pääsen puhumaan jonkun ulkomaalaisen kanssa englantia. Kummallista siinä on se, että normaalisti en todellakaan ole kova puhumaan vieraiden ihmisten kanssa.. :D Englanniksi kirjoittaminen taas on kauhean vaikeaa nykyisin, kun ei ole tarvinnut vuosikausiin kirjoittaa mitään enkuksi. Muistaa kyllä miten joku sana lausutaan mutta ei millään muista miten se kirjoitetaan.
Sä et ehkä oo sellainen jännittäjäihminen niinkuin minä? Mua vähän jännittää puhua suomeksikin vieraille ihmisille. :D
Lähetä kommentti