If you give me the keys I'll come inside

Olen tässä viime aikoina miettinyt, että miksi sitä pitääkin aina ajaa itsenä vapaaehtoisesti sellaisiin tilanteisiin, että päässä kaikki on ihan hyrskyn myrskyn, ja ettei oikein voi muuta kuin odottaa - toivoen parasta ja peläten pahinta. Että eikö sitä kokemuksesta viisastuneena jo etukäteen arvaisi, että ei tässä hyvin käy kuitenkaan. Vaikka ei mikään ole vielä mennytkään pieleen, niin melkein olen jo lyönyt itseni kanssa vetoa siitä, että kuinka monen päivän sisään tilanne humpsahtaa taas jotenkin vääräksi.

Ja toinen asia mitä mietin tänään on se, että kun kerta koko ajan olen tiennyt, että Kesäpoika on varattu, enkä ole kuvitellutkaan siitä mitään silmäniloa kummempaa, niin miksi se silti tuntui hassusti ikävältä, kun tajusin, että sillä on lapsikin. Jotenkin isommalta jutulta kuin "pelkkä" parisuhde.

Haluaisko joku hyvän vaihtopään, voisin luopua omastani?

Terveisiä sohvanpohjalta

Mitenkähän sitä on ihmisestä tullutkin sellainen, että pitää potea vähän niinkuin huonoa omatuntoa omasta sairastumisestaan. Kyseessähän ei ole kuin viaton flunssa, eikä kuumettakaan ole ollenkaan, mutta kun päivällä nenä vuoti niin solkenaan, ettei työnteosta tullut enää mitään, niin oli pakko soittaa pomolle, että tää lähtis nyt kotiin. Vähän silleen anteeksipyydellen ja pahoitellen, kun näin tökerösti olen kipeäksi mennyt tulemaan. Ja sitten kun pomo kysyy, että luuletko, että jaksat huomenna kuitenkin tulla töihin, niin vastaan, että luulisin niin. Kun ei sitä kuumetta kuitenkaan ole.

Vaikka olen ihan tosi harvoin kipeä. En edes muista koska olen viimeksi ollut sairaslomalla. Mutta kun..

Ja viimeksi kun tarkistin, niin veteen ei jäänyt kuoppaa, kun otin sormeni pois sieltä. Eli en ole korvaamaton. Edes töissä.

Pitäisi kai opetella vähän itsekkäämmäksi tässäkin asiassa.

Tuolin kärsimys

Jalat poikki, kyljet naarmuilla, tyhjä pullo nenän edessä.. rankka ilta?

Valokuvatorstain 161. haaste

Übermüde

Tämä viikko on ollut jotenkin ihan superväsynyt. Aurinko paistaa ja kevät tulee, mikä on iloista ja kivaa, mutta minä olen ihan pläts. Jotenkin on sellainen hämärä aavistus, että tämä on ihan jokakeväinen juttu. Pitäisi varmaan tsekata vanhoja bloggauksia, olenko valittanut muinakin keväinä väsymystä.

Aamut on pahimpia. Ensimmäinen ajatus, kun herätyskello soi, on se että koska pääsee takaisin nukkumaan. Ja vähän sekin, että eikö nyt mihinkään paikkaan sattuisi, että voisi hakea sairaslomaa. Mutta ei satu.

Töissä se helpottaa vähän, kun on ihmisiä ja elämää ympärillä, mutta sitten kun pääsen kotiin, niin läsähdän sohvalle ja istun/makaan siinä lopun päivää ja iltaa. Tuijotan televisiota, facebookkaan ja luen kirjaa. Ja syön. Väsyneenä tekee mieli koko ajan jotain hyvää.

No, kaipa tämä tästä taas.

PS. Mitähän sekin kertoo minusta, että suurinpiirtein ainoat lauseet mitä muistan yläasteen saksan kirjoista on "Ich bin so müde" johon toinen vastaa "Du bist immer so müde". (eli "minä olen niin väsynyt" ja "sinä olet aina niin väsynyt". Tai jotain sinne päin.