Miehet elämässäni

Eilisen postauksen jälkimainingeissa päässäni syntyi tällaisia ajatuksia:

Olen 34-vuotias. Syksyllä 35. Tähän ikään mennessä on ehtinyt kertyä jo kokemusta jos jonkinlaisesta miehenpuolikkaasta.

Olen todella herkkä ihastumaan, mutta rakastuminen on toinen juttu. Olen ollut ihan oikeasti rakastunut kolme kertaa. Jokaisen rakkauden kanssa seurustelin pitkään.

Olen ollut pitkissä suhteissa, lyhyissä suhteissa ja jokunen yhdenillan juttukin on tullut vastaan, niistä tosin yksikään ei ole ollut mikään randombongaus jostain baarista, vaan aina jollain tapaa tuttu valmiiksi.

Olen asunut yhdessä miehen kanssa ja olen asunut yksin.

Olen tehnyt aloitteita, minulle on tehty aloitteita. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. Olen särkenyt jonkun sydämen ja minun sydämeni on särkynyt.

Olen "iskenyt" miehen vain näyttääkseni ja todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Ja sitten kyllästynyt kun saanut haluamani. Luultavasti joku mies on toiminut minun kohdallani samoin.

Olen ollut kaveria joidenkin exien kanssa, joidenkin en. Olen pilannut hyvän ystävyyden hetkellisessä ihastuskuvitelmassa, mutta olen myös menestyneesti pysynyt ystävänä toisen kanssa, vaikka jokin hetkellinen hairahdus johonkin ystävyyttä syvempään olisi tapahtunut.

Minulla on ollut onni, että kohdalleni on osunut vain hyviä miehiä. Minua ei ole ikinä lyöty. Enkä minä ole koskaan lyönyt ketään.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen en pysty allekirjoittamaan väitettä, että nainen ei saisi tehdä aloitetta ja lähestyä miestä. Ja maailma ei kaadu pahaan mieleen.. ei voi sanoa, että katso nyt, sait vaan pahan mielen, eipä olisi kannattanut. Ja kaiken tämän jälkeen olen sitä mieltä, että miehet ovat pääasiassa ihania, ja vaikka kohdalle osuisi yksi törppö, niin se ei tarkoita sitä että kaikki olisivat sellaisia.

Ja vaikka olenkin ollut nyt pitkään sinkkuna, pidempään kuin koskaan ennen olen ollut, niin ei se tarkoita sitä, että olisin vaipunut epätoivoon ja yrittäisin väkisin iskeä kenet hyvänsä. Tässä iässä ei jaksa enää olla jonkun "ihan kivan" kanssa, vain että olisi joku. Nuorempana sekin onnistui, oli kiva kun oli joku jonka kanssa hengata, vaikkei mitään suuria tunteita olisi ollut mukana.

Siksipä, jos nykyään kiinnostun jostakusta niin paljon, että voisin kuvitella oikeasti tykkääväni siitä, niin miksi en osoittaisi sitä suoraan ja menisi tekemään itse tuttavuutta sen sijaan, että toivoisin parasta?

Eiköhän tämä ollut tässä. Ensi kerralla puhutaan jostain ihan muusta kuin miehistä, lupaan!