O-ou!

Ostin kengät. Ihan vahingossa.

Kesä-aika

Kuten kaikki tiedämme, viikonloppuna siirryttiin kesäaikaan. Sitähän on taas itketty jo viikko etukäteen joka lehdessä ja nettifoorumeissa, kun elämä menee ihan pilalle siitä. Yksikin ihminen valitti aamulehdessä, tai jossain, että vaikuttaahaan se aamuheräämiseen, herää siis liian aikaisin, kun on valoisampaa! No eihän edes ole. Eteenpäinhän niitä kelloja siirrettiin, niin pimeämpäähän taas on hetken aikaa. Jotenkin tuli sellainen tunne, että tästä nyt vaan kuuluu valittaa, vaikkei valitukselle ollut edes oikeita perusteita.

No, ehkä se jollekulle voi tosiaan ollakin vaikeaa, mikäpä minä olen sitä kieltämään. Mutta jossain, en kuollaksenikaan enää muista että missä, joku ihminen ihmetteli sitä, että onko kaikilla ihmisillä tosiaan niin säännöllinen elämä, että yksi tunti sinne tai tänne kaataa koko maailman. Että eikö ihmiset muuten koskaan nuku muista syistä huonommin tai tuntia vähemmän.

Itselläni tuo kellon kääntäminen ei tuntunut missään. Ei ole koskaan tuntunut. Sunnuntaiaamuna muistin kääntää kelloa, koska läppärin kello näytti eri aikaa kuin huushollin muut kellot. Sen jälkeen en asiaa ole sen kummemmin ajatellut. Illalla kun kello näytti yksitoista, niin se näytti yksitoista. En ajatellut, että OIKEASTI se olisi vasta kymmenen. Menin sänkyyn, luin kirjaa hetken ja aloin nukkua. Aamulla heräsin, kun kello herätti 04.50 ja nousin ylös. Enkä yhtään ajatellut, että voi ei.. OIKEASTI se olisi vasta 03.50. Ja ihan hyvin meni koko päivä.

Tai niin hyvin, kun se nyt maanantaisin voi mennä.

Here comes the rain

Keväällä kuuluu sataa vettäkin. Kevätsade sulattaa lumet ja pesee talven pois. Ei aina voi vaan paistaa aurinko. Sitä paitsi, sateinen sunnuntai on just hyvä syy viettää koko päivä kotona pyjamassa sohvalla lojuen.

Tunnustuksia

Tässä erästä blogia selatessani mieleeni palasi yhtäkkiä kirkuen musiikkimuistoja teinivuosilta. Musiikkimakuni ei ollut silloin vielä aivan jalostunut nykyiseen muotoonsa ja ns. poikabänditkin saivat minut aina joskus vahingossa innostumaan. Mutta korostan, että kyse oli ihan vaan muutaman biisin poikkeuksista. Kuten tästä:




Ja tästä:



Asiaan usein vaikutti myös ulkoiset seikat. Tässä alemmassa videossa tuo kulmakoruinen kaveri, joka laulaa kertsit, oli mielestäni niiiin söpis. Tuossa ylemmässä bändissäkin oli joku ihku, mutta tuo video on niin epäselvä, etten ole ihan varma kuka.

Mutta myönnettäköön, että kyllä nämä hymyn huulille nostavat vieläkin. Tuollaisia kepeän iloisia rallatuksia. En ehkä lähtisi niitä päivittäin enää kuuntelemaan, mutta näin nostalgiapläjäyksenä oikein mukavia.

Oikeesti

Kaikki varmaan tietävät sen Finlandersien Oikeesti-kappaleen. (Jos joku ei tiedä, niin google kauniiseen käteen ja ottamaan selvää. En aio linkata sitä kappaletta tänne.) Minua on joskus syytetty epäromanttisuudesta, kun sanoin että en siedä kyseistä kappaletta. Minusta siinä vaan ei ole mitään romanttista. Se on niin ällö, imelä, kliseinen ja selkeästi tekemällä tehty se ajatus takaraivossa, että nyt kaikki ihmiset ihastuu tähän kappaleseen kun tää on niiiin romanttinen.

Ihminen joka minua syytti epäromanttisuudesta oli mies, mutta ei millään tapaa romanttisesti minuun yhteydessä. Asiasta vaan keskusteltiin ja hän oli sitä mieltä, että jos seurustelisi, niin haluaisi ehdottomasti laulaa tuon kappaleen tyttöystävälleen. Että mikä muka olisi sen romanttisempaa. No, en tiedä mikä toimii kellekin. Ehkä minäkin muuttaisin mieleni jos unelmieni mies loilottaisi sitä minulle. Jota epäilen suuresti. Sitä paitsi unelmieni mies ei tykkäisi itsekään tuosta kappaleesta, siitä olen melko varma.

Minä vaan en jotenkin ollenkaan innostu sellaisesta alleviivatusta romanttisuudesta. Minusta sellainen arkipäivän romantiikka on paljon tehokkaampaa, pienet teot ja sanat. Jos se tekee minusta epäromanttisen, niin olkoon sitten niin.

You can't say love on a punk cd

Perinteisen sunnuntailamaannuksen voi välttää lähtemällä punk-keikalle. Sellaisia ei toki joka sunnuntai ole tarjolla, mutta eilen oli. Vaikka etukäteen vähän arveluttikin, ikärajaton tapahtuma ja alkamisaikakin jo kuudelta, mutta kun on tarpeeksi suuri fani, niin pakkohan sitä oli mennä. Eikä siellä sitten niitä alaikäisiä tainnut juuri ollakaan.

Tapahtumassa oli kolme bändiä. Rejected, I walk the line (en jaksa etsiä linkkejä, googlatkaa jos kiinnostaa) ja sitten se jonka takia minä sinne menin eli No Shame. Ja jos olin suuri fani ennenkuin näin bändin livenä, niin nyt olen sitten suurtakin suurempi fani. Voihan rakkaus!

No Shame on ollut olemassa paljon kauemmin mitä minä olen ollut siitä tietoinen ja se melkein harmittaa, koska olen tietenkin missanut monta hyvää keikkaa ja elämäni on ollut yhtä ihanaa bändiä köyhempi aivan liian kauan. Onneksi tilanne on nyt korjaantunut.

Tästä olikin kerran puhetta Tiinan kanssa. Ajattelepa, että maailmassa on ehkä satoja hyviä bändejä ja hirveästi hyviä biisejä, joita et vaan ikinä tule kuulemaan. Kuinka surullista!

Ja aasinsilta Tiinaan johdatti meidät meemin luokse, joten sekin vielä tähän samaan läjään:


Ikkunasta näkyy… talo, puita, autoja, grillikatos, mummokeinu keskellä hankea. Ja lunta lunta lunta..

Tänään mietin… paljonkin erilaisia asioita. Työjuttuja töissä. Äsken päikkäreiltä herätessä mietin näkemääni unta ja sitä, että miksi päikkäreillä näkee tosi usein tosi outoja tai ahdistavia unia. Yöunilla näkee kivempia.

Olen iloinen siitä että… aurinko paistaa, kevät tulee ja että sormeni on ehkä paranemaan päin.

Tänään meillä oli ruokana… pikkuinen soppa. Keittelin jääkaapin jämistä peruna-porkkana-sipulikeiton. Ja söin sitä ruisleivän kera.

Päivän asu oli… arkinen. Tummansiniset farkut, musta t-paita ja valkomusta hupullinen villapaita. Valkoiset sukat joissa on pinkkejä pääkalloja. Ulkona ollessa päällä oli lisäksi tuollainen vihertävä takki, tummemman vihertävä huivi ja jalassa valkoiset maiharit. Ja harmaat tumput käsissä.

Tänään olen… todennut, että bussin odottelusta koituvan kahdenkymmenen minuutin aikanakin ehtii heräteostaa farkut. Vahingossa.

Aion… ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa kaiken ylimääräisen herkkujen ostelun. Uskon myös että tulen epätoivoisesti epäonnistumaan siinä tänäkin vuonna. Rantakunnossa ne hylkeetkin on, vai miten se meni.

Aion mennä… kohta sohvalle lötköilemään.

Luen… tällä hetkellä sen nimistä kirjaa kuin Kirjavaras. Tai en juuri tällä hetkellä, mutta sellainen on tuolla kesken.

Olen tekemässä… tätä meemiä. As you can see.

Toivon… elämään tulisi jotain iloista piristystä. Kevättä rinnassa, katsokaas.

Talossa ja puutarhassa… asuu erilaisia tonttuja.

Kuulen… kellon tikitystä. Vieraat aina sanovat, että seinäkelloni tikittää tosi kovaa. En yleensä kiinnitä siihen huomiota, mutta sitten kun kiinnitän, niin tottahan se on. TIK TAK TIK TAK.

Parasta juuri nyt… hyvä musiikki, parempi mieli.

Viikonloppuna aion… tehdä jotain kivaa vaikka väkisin. No ei vaan, en ole vielä yhtään suunnitellut viikonloppua. Vastahan sitä edellisestä selvittiin.

I'll write my first love song

Ai niin, se parin päivän takainen musiikkikisa taisi päättyä tasapeliin. Sen kunniaksi jotain ihan muuta.

Almost Alice

Kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy kun perjantai-iltana nukahtaa jo kymmeneltä. Lauantaiaamuna sitä ollaan sitten tikkana hereillä jo seitsemältä, vaikka olisi saanut nukkua pidempään. Se vaan tuntuu liian aikaiselta ajalta olla hereillä, vaikka unimäärä onkin oikeasti jo ihan riittävä.

Kävin eilen katsomassa Liisa Ihmemaassa-leffan. Se oli eka 3D-elokuva mitä olen nähnyt ja oli kyllä hieno. Lasitkaan ei painanut nenää ja istuivat muutenkin päähän hyvin, vaikka alla jouduinkin pitämään omia silmälaseja. Ihan alussa tuntui, että tekstin lukemiseen joutuu keskittymään normaalia enemmän. Tai että katseen joutui aina kohdistamaan erikseen tekstiin ja kuvaan, koska teksti tuntui leijuvan vähän kuvasta irrallaan. Mutta siihen tottui aika nopeasti.

Itse elokuva oli ihana! Johnny Depp oli ihana, Irvikissa oli ihana, Tim Burtonmaiset käppyräoksaiset puut oli ihania. Kaikki oli ihanaa! Suosittelen kyllä elokuvaa ihan kaikille.

I am the seven deadly sins

En olekaan tosi tosi pitkään aikaan pitänyt musiikkibattlea blogissa! Nyt pidän. Kaksi ihan erilaista kappaletta, joita yhdistää synnistä laulaminen. Kumpi on parempi?

Just checking

Tällä blogilla on blogilistalla 37 tilaajaa, google readerissa 12 ja sitten ehkä mahdollisesti myös jotain omia reittejään tulevia lukijoita. Hei, keitä te ootte, te joita en tunne? Ja onko teillä ehkä blogeja joista en ole tietoinen, enkä siksi osaa tulla vastavierailulle? Nyt saa (mut ei oo pakko jos ei haluu) mainostaa itseään tai sanoa vaan moi, vaikkei blogia oisikaan!

Hajatuksia

Pään sisällä on sata erilaista bloggauksen alkua, mutta mitään niistä en saa ajateltua loppuun ja ne jäävät keskeneräisiksi torsoiksi kaikki. Sinne pään sisälle. Pitäisi ehkä kirjoittaa ylös edes ne alut, josko ne siitä sitten yhtäkkiä muotoutuisivat valmiiksikin asti.

Ensin ajattelin kirjoittaa siitä, että kävin eilen lääkärissä, koska vanhuus ei tule yksin ja olen saanut rasitusvammautettua sormeni jotenkin. Mutta ei siitä mitään kirjoitettavaa ole. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkettä ja Voltaren emulgeliä. Ja sillä hyvä.

Sitten ajattelin kirjoittaa siitä, kun tänään töissä yksien poikien ristikontäyttöä seuratessani mieleeni muistui kuinka Ihastuspojan kanssa aina täytettiin yhdessä tauolla ristikkoa. Silloin kun se oli vielä töissä. Olen aika hyvä ristikoissa, vaikka itse sanonkin, mutta aina joskus annoin Ihastuspojan olla viisaampi, kun se oli aina niin tyytyväisen oloinen kun sai auttaa ja pelastaa minun ristikkoni.

Sitten ajattelin kirjoittaa siitä, että miksi kaikki puhelinkaupustelijat esittelevät itsensä niin, että siitä ei ikinä saa selvää, että mistä firmasta ne soittaa?

Ja sitten olisi vielä se yksi ystävämies, joka on saanut päähänsä, että on muka ihastunut minuun nyt. Ja en tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Ollaan tunnettu 17 vuotta ja minusta olisi kauhean omituista edes ajatella sen kanssa mitään muuta kuin ystävyyttä, enkä tahtoisi sitä pilatakaan. Ja kaikenlisäksi en edes usko, että se on oikeasti niin palavan ihastunut kuin se väittää. Luulen, että se vain luulee niin, kun ei ketään muutakaan ole tyrkyllä juuri nyt eikä se vaan osaa olla yksin. Sillä on vähän sellainen maine, että sen puheet ovat milloin mitäkin, ei kovin uskottavia. Ja että se ikuisena köyhimyksenä tarvitsee naisen jo siihenkin, että saisi katon päänsä päälle ja jonkun joka ruokkii. Nyt se asuu jossain tallin yhteydessä. Varmaan vaan kuvittelee, että ottaisin sen tänne noin vaan asumaan, jos se vähän lirkuttelee.

Huomautan, että pidän siitä ihmisestä silti. Kaverina. Se on kuulunut elämääni jollain tapaa kuitenkin koko aikuisikäni ajan. Jonka vuoksi en osaa olla kovin tyly ja koitan selviytyä asiasta nätisti.

Sellaisia. Nyt menen ja pyöräytän itselleni makkarakeittoa.

No need to think

Viikon paras päivä

Lauantai! Aurinko paistaa, eikä väsymyksestä ole tietoakaan. Vaikka heräsin jo kahdeksalta aamulla.

Join aamukahvit kaikessa rauhassa. Tiskasin ja siivosin hyvän musiikin siivittämänä. Kävin suihkussa. Söin kakkosaamupalaksi lettuja hillolla ja kermavaahdolla, kerta paistoin niitä niin kauhean läjän toissa iltana, että niitä on vieläkin jäljellä. Yksi. Syön senkin ehkä kohta.

Illalla on luvassa iloista elämää ja musiikkia.

Viikonloppu. Kevät. ♥

Übermüde

Tämä viikko on ollut jotenkin ihan superväsynyt. Aurinko paistaa ja kevät tulee, mikä on iloista ja kivaa, mutta minä olen ihan pläts. Jotenkin on sellainen hämärä aavistus, että tämä on ihan jokakeväinen juttu. Pitäisi varmaan tsekata vanhoja bloggauksia, olenko valittanut muinakin keväinä väsymystä.

Aamut on pahimpia. Ensimmäinen ajatus, kun herätyskello soi, on se että koska pääsee takaisin nukkumaan. Ja vähän sekin, että eikö nyt mihinkään paikkaan sattuisi, että voisi hakea sairaslomaa. Mutta ei satu.

Töissä se helpottaa vähän, kun on ihmisiä ja elämää ympärillä, mutta sitten kun pääsen kotiin, niin läsähdän sohvalle ja istun/makaan siinä lopun päivää ja iltaa. Tuijotan televisiota, facebookkaan ja luen kirjaa. Ja syön. Väsyneenä tekee mieli koko ajan jotain hyvää.

No, kaipa tämä tästä taas.

PS. Mitähän sekin kertoo minusta, että suurinpiirtein ainoat lauseet mitä muistan yläasteen saksan kirjoista on "Ich bin so müde" johon toinen vastaa "Du bist immer so müde". (eli "minä olen niin väsynyt" ja "sinä olet aina niin väsynyt". Tai jotain sinne päin.

Jotain ihan muuta

Kun tässä nyt on jauhettu noista miehistä ilman sen kummempaa käytännön edistymistä, niin jospa vaihdettaisiin aihetta ihan vallan. Voisin ilmaista mielipiteeni muutamasta asiasta, jotka täällä Tampereella ainakin kuohuttavat mieliä.

1. Ehdotus pakollisesta kasvisruokapäivästä kouluihin

• Ei ne lapset ihan oikeasti kuole siihen, jos syövät kerran viikossa kasvisruokaa. Ne syö sitä joskus muutenkin. Pinaattikeitto ja -letut ovat kasvisruokaa. Ja voin kertoa, koulun keittiöllä joskus työskennelleenä, että ainakin ala-asteikäisten ihan suosikkiruokalaji on porkkanaraaste. Pelkkää kasvista ja ne vetäisivät sitä niin paljon kuin niille sitä vaan antaa.

• Ongelma on se, että mentiin käyttämään sanaa PAKOLLINEN. Tai se, että ylipäänsä piti mennä sanomaan mitään. Senkun olisivat vaan tuupanneet enemmän kasvisruokaa listoille, niin kukaan ei olisi huomannut mitään.

• Ja hei, ne ihmiset jotka vetoavat siihen, että pakotetaanko kasvissyöjätkin sitten syömään lihaa kerran viikossa.. haloo!! Se on kai taas ihan eri asia. Paitsi tietysti, jos lihansyöjä on lakannut syömästä kasviksia ihan kokonaan, syystä tahi toisesta.

2. Pyöräily Hämeenkadulla

• Jep, se aika koittaa ihan kohta taas, kun se sama itku ja hammastenkiristely alkaa. Ihan totta, ne jalankulkijat ja pyöräilijät mahtuvat sinne molemmat, jos kummatkin lakkaavat tuijottamasta omaa napaansa ja olemasta niin hemmetin luupäisiä ja itsekkäitä.
• Ystävällinen pyöräilijä voisi toki harkita pahimpaan ruuhka-aikaan, josko sen Hämeenkadun verran voisi taluttaakin sitä pyöräänsä. Se ei ole mikään Route 66, se on kilometrin mittainen kadunpätkä, jonka varmaan jaksaa kävelläkin tarvittaessa.
  
• Ja kävelijät voivat toki lakata poukkoilomasta päämäärättömästi kadun reunalta toiselle, välttää käsittämättömiä äkkipysähdyksiä välittämättä takana tulevista, eikä sitä ole pakko kulkea koko kadun levyisenä rintamanakaan, jos on isompi seurue. Se on ärsyttävää muille kävelijöillekin, ei vaan pyöräilijöille!

3. TKL:n bussit ja bussikuskit.

• Kaupungin bussit ovat ihan hyviä, niillä pääsee melkein minne vaan, niitä kulkee normaaliaikoihin oikein mainiosti ja viikonloppuisin pääsee koko yön ajankin bussilla kotiin, jos kestää sen, ettei niitä kulje ihan kymmenen minuutin välein.
• Bussit ovat useimmiten suhteellisen hyvin aikataulussa ja niillä pääsee yleensä perille. Hajoaa ne henkilöautotkin joskus, minkäs sille mahtaa. Itse olen käyttänyt busseja päivittäin nyt muutaman vuoden ajan, ja vielä kertaakaan en ole ollut pääsemättä määränpäähäni hajonneen bussin takia.
• TKL:n kuskit ovat enimmäkseen ihan hyviä, mukavia ja tervehtivätkin. Ja yhdellä niistä on kaupungin kauneimmat silmät (ja emotukka, sanoisi tähän Tiina).

Nih kerta.
Jos muistatte vielä jotain yleisiä valituksen aiheita, niin kertokaa vaan, niin käsitellään nekin pois. :)

And how I miss someone to hold when hope begins to fade..

Sitä voisi kuvitella, että halaus- ja pussailupulaan auttaa se kun pääsee halailemaan ja pussailemaan. Vaan ei. Se vaan pahenee siitä.

Ennen tätä Vee-episodia olin jotenkin ihan tottunut siihen, että ei ollut mitään halailuja ja pussailuja. Sitten se tuli ja oli muutaman kerran ihana ja sitten yhtäkkiä lakkasi olemasta. Ja vaikka kuinka yritän olla ajattelematta sitä, niin jossain aivojen tällaisia asioita käsittelevässä sopukassa on yhä se tieto siitä kuinka hyvä sen lähellä oli olla ja että tahtois lisää!

Tai sitten kun en ole hetkeen ajatellut koko miestä, niin sitten se tekee jotain facebookissa ja jään tuijottamaan sen ruudulle pamahtanutta kuvaa. Ja ääh, siinä sitä taas ollaan. Joo, voisin toki piilottaa sen, niin etten näkisi, mutta en halua.

Pitikö mennä ihastumaan.
(oikea vastaus on, että piti, mutta voisko se tunne mennä yhtä helposti poiskin?)

Sweet dreams are made of these

Olen aika huono nukkuja. Nukun hyvin kyllä silloin, kun asiat ja olosuhteet ovat niinkuin pitää. Mutta esim. vieras paikka tai vieraampi nukkumakaveri aiheuttavat heti sen, että en osaa nukkua tai nukun levottomasti. Eksästä eron jälkeen en meinannut osata nukkua yksin. Nyt taas nukun parhaiten yksin.

En oikein osaa nukkua humalassa. Enkä krapulassa. Olen silloin levoton, herään aikaisin, enkä pysty pysymään sängyssä vaan pitää siirtyä sohvalle loikomaan.

En myöskään osaa nukkua jos musiikki soi, vaikka kuinka hiljallaan.

Nämä kaikki tekijät olivat paikalla silloin kun nukuin Ihastuspojan vieressä. Humala, musiikkia, vieras nukkumakaveri (vaikka tuttu ihminen) ja aamulla krapula. Siksi olenkin ollut siitä jokseenkin hämmästynyt kuinka hyvin nukuin silloin. Ei minkäänlaista muistikuvaa siitä koska ollaan lakattu puhumasta ja nukahdettu. Yleensä jään tuollaisissa tilanteissa itse aina valvomaan, kun muut jo nukkuvat. Kun uni ei vain tule.

Ja aamulla, kun heräsin ennen Ihastuspoikaa, niin ei tuntunut yhtään siltä, etten pysty olemaan, vaikka olo oli hiukan päänsärkyinen ja krapulainen. Jatkoin vaan rauhallista loikoilua ja torkahtelua, kunnes toinenkin heräsi.

Ihastuspojan ekat sanat aamulla oli muuten, että "ihan paras aamu".

Tahtoispa se herätä toistekin samasta sängystä kanssani..

Hyvää naistenpäivää!

Naisena oleminen on jotain niin merkillistä,
niin hämmentävää
ja niin monimutkaista,
että vain nainen voi siitä selvitä.

-Søren Kierkegaard-

Oh dear!

Esineellistetäänkö vähän miehiä? Ihan vähän vaan. Joo.

Eksyin ihan jotenkin vahingossa tällaiselle Rock models-sivustolle, ja kyllä huolisin melkein kenet hyvänsä noista miehistä pulloon hyllyn kulmalle. Tai sohvan nurkkaan näyttämään nätiltä.

Oi oi.

Falling from grace, sinners and saints..

PS. Muutin kuvabloginkin bloggeriin. Tervetuloa kaikki sinne!

http://minja-shadowsandsilhouettes.blogspot.com/

Music for the demented mind

Valehtelisin jos väittäisin, ettei ihmiset ja elämäntilanteet vaikuta musiikkimakuun. Melkein joka ihmisestä jää jokin musiikillinen muisto. Exältä opin tykkäämään YUP:stä. Vee palautti mieleeni The Curen hyvyyden, josta olen kyllä aina tykännyt, mutta nyt innostuin hankkimaan levyjäkin. Ihastuspoika, suurena musiikinrakastajana ja pesunkestävänä punkkarina, on avannut minulle monia mielenkiintoisia ovia musiikin maailmaan.

Yritän aina muutenkin olla avoin kaikelle musiikille ja tykkään tehdä uusia löytöjä.

Mutta kun tähän aikaan perjantai-iltana, tarkoituksena rauhoittua työviikon jälkeen, joutuu kuuntelemaan naapurista kantautuvaa epämääräistä musiikkia ja humalaisten miesten laulua, niin siitä on kyllä musiikilliset nautinnot kaukana!

The world is neither fair nor unfair

Edellisen postauksen lopussa lupasin, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostain muusta kuin miehistä. Sori, valehtelin. Kirjoitan taas miehistä. Tai yhdestä vaan. Ja ihan vähän vaan.

Mielenrauhani on palannut selitysten ja pahoittelujen jälkeen ja elämä jatkuu taas. Voinemme pysyä kavereina. Ehkä se ei sittenkään ollut ihan niin törppö kuin hetken kuvittelin.

Ensi kerralla keksin jotain ihan muuta kirjoituksen aihetta. Toivottavasti.

Miehet elämässäni

Eilisen postauksen jälkimainingeissa päässäni syntyi tällaisia ajatuksia:

Olen 34-vuotias. Syksyllä 35. Tähän ikään mennessä on ehtinyt kertyä jo kokemusta jos jonkinlaisesta miehenpuolikkaasta.

Olen todella herkkä ihastumaan, mutta rakastuminen on toinen juttu. Olen ollut ihan oikeasti rakastunut kolme kertaa. Jokaisen rakkauden kanssa seurustelin pitkään.

Olen ollut pitkissä suhteissa, lyhyissä suhteissa ja jokunen yhdenillan juttukin on tullut vastaan, niistä tosin yksikään ei ole ollut mikään randombongaus jostain baarista, vaan aina jollain tapaa tuttu valmiiksi.

Olen asunut yhdessä miehen kanssa ja olen asunut yksin.

Olen tehnyt aloitteita, minulle on tehty aloitteita. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. Olen särkenyt jonkun sydämen ja minun sydämeni on särkynyt.

Olen "iskenyt" miehen vain näyttääkseni ja todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Ja sitten kyllästynyt kun saanut haluamani. Luultavasti joku mies on toiminut minun kohdallani samoin.

Olen ollut kaveria joidenkin exien kanssa, joidenkin en. Olen pilannut hyvän ystävyyden hetkellisessä ihastuskuvitelmassa, mutta olen myös menestyneesti pysynyt ystävänä toisen kanssa, vaikka jokin hetkellinen hairahdus johonkin ystävyyttä syvempään olisi tapahtunut.

Minulla on ollut onni, että kohdalleni on osunut vain hyviä miehiä. Minua ei ole ikinä lyöty. Enkä minä ole koskaan lyönyt ketään.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen en pysty allekirjoittamaan väitettä, että nainen ei saisi tehdä aloitetta ja lähestyä miestä. Ja maailma ei kaadu pahaan mieleen.. ei voi sanoa, että katso nyt, sait vaan pahan mielen, eipä olisi kannattanut. Ja kaiken tämän jälkeen olen sitä mieltä, että miehet ovat pääasiassa ihania, ja vaikka kohdalle osuisi yksi törppö, niin se ei tarkoita sitä että kaikki olisivat sellaisia.

Ja vaikka olenkin ollut nyt pitkään sinkkuna, pidempään kuin koskaan ennen olen ollut, niin ei se tarkoita sitä, että olisin vaipunut epätoivoon ja yrittäisin väkisin iskeä kenet hyvänsä. Tässä iässä ei jaksa enää olla jonkun "ihan kivan" kanssa, vain että olisi joku. Nuorempana sekin onnistui, oli kiva kun oli joku jonka kanssa hengata, vaikkei mitään suuria tunteita olisi ollut mukana.

Siksipä, jos nykyään kiinnostun jostakusta niin paljon, että voisin kuvitella oikeasti tykkääväni siitä, niin miksi en osoittaisi sitä suoraan ja menisi tekemään itse tuttavuutta sen sijaan, että toivoisin parasta?

Eiköhän tämä ollut tässä. Ensi kerralla puhutaan jostain ihan muusta kuin miehistä, lupaan!

Back to square one

Olen vähän suruinen ja vähän vihainen. En tiedä kumpaa enemmän. Suruinen siksi, että se vähäinenkin mitä minun ja Veen välillä oli kuivui kasaan kuin rusina. Vihainen siksi, että Veen tapa hoitaa se vihoviimeinen ratkaiseva lässähdys oli aika ikävä temppu.

Viimeisin mesekeskustelumme meni jotakuinkin näin:
Minä: Moi!
Vee: Moi
Minä: Mitäs puuhailet?
Vee: *selitys mitä teki juuri*
Minä: Oon lähdössä käymään keskustassa kohta, huvittaisko lähteä seuraksi vaikka kahville tai syömään tai jotain?

*hiljaisuus*

Puolisen tuntia hiljaisuutta katseltuani ja itseäni lähtövalmiiksi laitettuani kokeilen vielä kepillä jäätä.

Minä: Hiljaisuus tarkoitti ilmeisesti ei?

*hiljaisuus jatkuu*

Tässä vaiheessa laitoin mesen kiinni ja lähdin.

En vaan tajua. Minä kestän kyllä ei-vastauksia ja torjumisia, mutta en sitä että mies valitsee mieluummin täydellisen vastaamattomuuden! Kaunis "ei kiitos" olisi riittänyt, olisin pettynyt tietysti, mutta ainakin olisin saanut rehellisen vastauksen ja elämä olisi jatkunut ja kaikki olisi ollut kavereita. Mutta jos miehellä ei ole pokkaa sanoa ei, vaan mieluummin on sanomatta mitään, niin siitä tulee pahempi mieli. Että enkö nyt ollut edes vastauksen arvoinen.

Ja eiköhän kaikki tässä kohtaa ymmärrä, ettei tuo vaikeneminen ollut enää pelkkä ei siihen kahvikutsuun. Eiköhän se ollut siinä sitten vallan.

Olen silti jotenkin käsittämättömän hämmentynyt. En oikeasti olisi uskonut, että se olisi kehdannut toimia noin. Pidin sitä kivana ja kilttinä ihmisenä. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa ei? Ja kuinka paljon reilumpaa se olisikaan ollut.

No, omapa on häviönsä.

Onnekkaasti tapasin tänään kuitenkin Ihastuspojan, jonka kanssa kommunikointi ja elämä on onneksi aina yhtä mutkatonta, ja jotenkin kummasti se onnistui taas painamaan mielialavaakakuppini vahvasti positiivisen puolelle. On se.