Ihmissuhdehöpinöitä

Minulla on uusi paras työkaveri, M. Tai ei se enää niin uusi ole, mutta siitä ei ole täällä liiemmin puhuttu. Enkä tiedä onko se oikeistaan paraskaan, ehkä se on tasoissa Ihastuspojan kanssa. Ne on molemmat parhaita työkavereita.

Meidän parhaimman työkaveruuden alku M:n kanssa oli vähän takkuinen. Aluksi, kun se kesällä tuli taloon, meidän välit oli kohteliaat mutta etäiset. Yhteistä säveltä ei oikein tahtonut löytyä. Eikä sitä kauheasti edes yritettykään löytää. Sitten joskus alkutalvesta kävi niin, että osuttiin yhtäaikaa kahvihuoneeseen, niin ettei siellä ollut ketään muuta, ja ihan arkipäiväisestä asiasta aloitettu jutustelu kehkeytyikin kunnon keskusteluksi ja sai asiat jotenkin vaan loksahtamaan paikoilleen ja yhtäkkiä tajusin, että mehän ollaan ihan samalla aaltopituudella. Ja siitä se sitten lähti. Pienestä on joskus kiinni, ettei melkein mennyt hyvä ystävyys sivu suun.

Muistatteko sen tyypin, josta ei enää pitänyt puhua? Se isoin syy siihen, miksi olin niin loukkaantunut/vihainen sille, oli se kun se vaan lakkasi pitämästä yhteyttä, jätti vastaamatta viesteihin, ilman minkäänlaisia selityksiä tai pahoitteluja. Nyt olemmekin yllättäen solmineet rauhan. Se otti yhtäkkiä sunnuntai-iltana yhteyttä facebookissa ja pyysi anteeksi tekemisiään, tietää toimineensa tyhmästi, eikä edes yrittänyt keksiä mitään ontuvia selityksiä/tekosyitä tyhmälle käytökselleen. Enkä jaksa enää olla vihainen sille. Sain kuitenkin sen anteeksipyynnön, jota en uskonut koskaan saavani.