Hajatuksia

Pään sisällä on sata erilaista bloggauksen alkua, mutta mitään niistä en saa ajateltua loppuun ja ne jäävät keskeneräisiksi torsoiksi kaikki. Sinne pään sisälle. Pitäisi ehkä kirjoittaa ylös edes ne alut, josko ne siitä sitten yhtäkkiä muotoutuisivat valmiiksikin asti.

Ensin ajattelin kirjoittaa siitä, että kävin eilen lääkärissä, koska vanhuus ei tule yksin ja olen saanut rasitusvammautettua sormeni jotenkin. Mutta ei siitä mitään kirjoitettavaa ole. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkettä ja Voltaren emulgeliä. Ja sillä hyvä.

Sitten ajattelin kirjoittaa siitä, kun tänään töissä yksien poikien ristikontäyttöä seuratessani mieleeni muistui kuinka Ihastuspojan kanssa aina täytettiin yhdessä tauolla ristikkoa. Silloin kun se oli vielä töissä. Olen aika hyvä ristikoissa, vaikka itse sanonkin, mutta aina joskus annoin Ihastuspojan olla viisaampi, kun se oli aina niin tyytyväisen oloinen kun sai auttaa ja pelastaa minun ristikkoni.

Sitten ajattelin kirjoittaa siitä, että miksi kaikki puhelinkaupustelijat esittelevät itsensä niin, että siitä ei ikinä saa selvää, että mistä firmasta ne soittaa?

Ja sitten olisi vielä se yksi ystävämies, joka on saanut päähänsä, että on muka ihastunut minuun nyt. Ja en tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Ollaan tunnettu 17 vuotta ja minusta olisi kauhean omituista edes ajatella sen kanssa mitään muuta kuin ystävyyttä, enkä tahtoisi sitä pilatakaan. Ja kaikenlisäksi en edes usko, että se on oikeasti niin palavan ihastunut kuin se väittää. Luulen, että se vain luulee niin, kun ei ketään muutakaan ole tyrkyllä juuri nyt eikä se vaan osaa olla yksin. Sillä on vähän sellainen maine, että sen puheet ovat milloin mitäkin, ei kovin uskottavia. Ja että se ikuisena köyhimyksenä tarvitsee naisen jo siihenkin, että saisi katon päänsä päälle ja jonkun joka ruokkii. Nyt se asuu jossain tallin yhteydessä. Varmaan vaan kuvittelee, että ottaisin sen tänne noin vaan asumaan, jos se vähän lirkuttelee.

Huomautan, että pidän siitä ihmisestä silti. Kaverina. Se on kuulunut elämääni jollain tapaa kuitenkin koko aikuisikäni ajan. Jonka vuoksi en osaa olla kovin tyly ja koitan selviytyä asiasta nätisti.

Sellaisia. Nyt menen ja pyöräytän itselleni makkarakeittoa.

No need to think

Viikon paras päivä

Lauantai! Aurinko paistaa, eikä väsymyksestä ole tietoakaan. Vaikka heräsin jo kahdeksalta aamulla.

Join aamukahvit kaikessa rauhassa. Tiskasin ja siivosin hyvän musiikin siivittämänä. Kävin suihkussa. Söin kakkosaamupalaksi lettuja hillolla ja kermavaahdolla, kerta paistoin niitä niin kauhean läjän toissa iltana, että niitä on vieläkin jäljellä. Yksi. Syön senkin ehkä kohta.

Illalla on luvassa iloista elämää ja musiikkia.

Viikonloppu. Kevät. ♥

Übermüde

Tämä viikko on ollut jotenkin ihan superväsynyt. Aurinko paistaa ja kevät tulee, mikä on iloista ja kivaa, mutta minä olen ihan pläts. Jotenkin on sellainen hämärä aavistus, että tämä on ihan jokakeväinen juttu. Pitäisi varmaan tsekata vanhoja bloggauksia, olenko valittanut muinakin keväinä väsymystä.

Aamut on pahimpia. Ensimmäinen ajatus, kun herätyskello soi, on se että koska pääsee takaisin nukkumaan. Ja vähän sekin, että eikö nyt mihinkään paikkaan sattuisi, että voisi hakea sairaslomaa. Mutta ei satu.

Töissä se helpottaa vähän, kun on ihmisiä ja elämää ympärillä, mutta sitten kun pääsen kotiin, niin läsähdän sohvalle ja istun/makaan siinä lopun päivää ja iltaa. Tuijotan televisiota, facebookkaan ja luen kirjaa. Ja syön. Väsyneenä tekee mieli koko ajan jotain hyvää.

No, kaipa tämä tästä taas.

PS. Mitähän sekin kertoo minusta, että suurinpiirtein ainoat lauseet mitä muistan yläasteen saksan kirjoista on "Ich bin so müde" johon toinen vastaa "Du bist immer so müde". (eli "minä olen niin väsynyt" ja "sinä olet aina niin väsynyt". Tai jotain sinne päin.

Jotain ihan muuta

Kun tässä nyt on jauhettu noista miehistä ilman sen kummempaa käytännön edistymistä, niin jospa vaihdettaisiin aihetta ihan vallan. Voisin ilmaista mielipiteeni muutamasta asiasta, jotka täällä Tampereella ainakin kuohuttavat mieliä.

1. Ehdotus pakollisesta kasvisruokapäivästä kouluihin

• Ei ne lapset ihan oikeasti kuole siihen, jos syövät kerran viikossa kasvisruokaa. Ne syö sitä joskus muutenkin. Pinaattikeitto ja -letut ovat kasvisruokaa. Ja voin kertoa, koulun keittiöllä joskus työskennelleenä, että ainakin ala-asteikäisten ihan suosikkiruokalaji on porkkanaraaste. Pelkkää kasvista ja ne vetäisivät sitä niin paljon kuin niille sitä vaan antaa.

• Ongelma on se, että mentiin käyttämään sanaa PAKOLLINEN. Tai se, että ylipäänsä piti mennä sanomaan mitään. Senkun olisivat vaan tuupanneet enemmän kasvisruokaa listoille, niin kukaan ei olisi huomannut mitään.

• Ja hei, ne ihmiset jotka vetoavat siihen, että pakotetaanko kasvissyöjätkin sitten syömään lihaa kerran viikossa.. haloo!! Se on kai taas ihan eri asia. Paitsi tietysti, jos lihansyöjä on lakannut syömästä kasviksia ihan kokonaan, syystä tahi toisesta.

2. Pyöräily Hämeenkadulla

• Jep, se aika koittaa ihan kohta taas, kun se sama itku ja hammastenkiristely alkaa. Ihan totta, ne jalankulkijat ja pyöräilijät mahtuvat sinne molemmat, jos kummatkin lakkaavat tuijottamasta omaa napaansa ja olemasta niin hemmetin luupäisiä ja itsekkäitä.
• Ystävällinen pyöräilijä voisi toki harkita pahimpaan ruuhka-aikaan, josko sen Hämeenkadun verran voisi taluttaakin sitä pyöräänsä. Se ei ole mikään Route 66, se on kilometrin mittainen kadunpätkä, jonka varmaan jaksaa kävelläkin tarvittaessa.
  
• Ja kävelijät voivat toki lakata poukkoilomasta päämäärättömästi kadun reunalta toiselle, välttää käsittämättömiä äkkipysähdyksiä välittämättä takana tulevista, eikä sitä ole pakko kulkea koko kadun levyisenä rintamanakaan, jos on isompi seurue. Se on ärsyttävää muille kävelijöillekin, ei vaan pyöräilijöille!

3. TKL:n bussit ja bussikuskit.

• Kaupungin bussit ovat ihan hyviä, niillä pääsee melkein minne vaan, niitä kulkee normaaliaikoihin oikein mainiosti ja viikonloppuisin pääsee koko yön ajankin bussilla kotiin, jos kestää sen, ettei niitä kulje ihan kymmenen minuutin välein.
• Bussit ovat useimmiten suhteellisen hyvin aikataulussa ja niillä pääsee yleensä perille. Hajoaa ne henkilöautotkin joskus, minkäs sille mahtaa. Itse olen käyttänyt busseja päivittäin nyt muutaman vuoden ajan, ja vielä kertaakaan en ole ollut pääsemättä määränpäähäni hajonneen bussin takia.
• TKL:n kuskit ovat enimmäkseen ihan hyviä, mukavia ja tervehtivätkin. Ja yhdellä niistä on kaupungin kauneimmat silmät (ja emotukka, sanoisi tähän Tiina).

Nih kerta.
Jos muistatte vielä jotain yleisiä valituksen aiheita, niin kertokaa vaan, niin käsitellään nekin pois. :)

And how I miss someone to hold when hope begins to fade..

Sitä voisi kuvitella, että halaus- ja pussailupulaan auttaa se kun pääsee halailemaan ja pussailemaan. Vaan ei. Se vaan pahenee siitä.

Ennen tätä Vee-episodia olin jotenkin ihan tottunut siihen, että ei ollut mitään halailuja ja pussailuja. Sitten se tuli ja oli muutaman kerran ihana ja sitten yhtäkkiä lakkasi olemasta. Ja vaikka kuinka yritän olla ajattelematta sitä, niin jossain aivojen tällaisia asioita käsittelevässä sopukassa on yhä se tieto siitä kuinka hyvä sen lähellä oli olla ja että tahtois lisää!

Tai sitten kun en ole hetkeen ajatellut koko miestä, niin sitten se tekee jotain facebookissa ja jään tuijottamaan sen ruudulle pamahtanutta kuvaa. Ja ääh, siinä sitä taas ollaan. Joo, voisin toki piilottaa sen, niin etten näkisi, mutta en halua.

Pitikö mennä ihastumaan.
(oikea vastaus on, että piti, mutta voisko se tunne mennä yhtä helposti poiskin?)

Sweet dreams are made of these

Olen aika huono nukkuja. Nukun hyvin kyllä silloin, kun asiat ja olosuhteet ovat niinkuin pitää. Mutta esim. vieras paikka tai vieraampi nukkumakaveri aiheuttavat heti sen, että en osaa nukkua tai nukun levottomasti. Eksästä eron jälkeen en meinannut osata nukkua yksin. Nyt taas nukun parhaiten yksin.

En oikein osaa nukkua humalassa. Enkä krapulassa. Olen silloin levoton, herään aikaisin, enkä pysty pysymään sängyssä vaan pitää siirtyä sohvalle loikomaan.

En myöskään osaa nukkua jos musiikki soi, vaikka kuinka hiljallaan.

Nämä kaikki tekijät olivat paikalla silloin kun nukuin Ihastuspojan vieressä. Humala, musiikkia, vieras nukkumakaveri (vaikka tuttu ihminen) ja aamulla krapula. Siksi olenkin ollut siitä jokseenkin hämmästynyt kuinka hyvin nukuin silloin. Ei minkäänlaista muistikuvaa siitä koska ollaan lakattu puhumasta ja nukahdettu. Yleensä jään tuollaisissa tilanteissa itse aina valvomaan, kun muut jo nukkuvat. Kun uni ei vain tule.

Ja aamulla, kun heräsin ennen Ihastuspoikaa, niin ei tuntunut yhtään siltä, etten pysty olemaan, vaikka olo oli hiukan päänsärkyinen ja krapulainen. Jatkoin vaan rauhallista loikoilua ja torkahtelua, kunnes toinenkin heräsi.

Ihastuspojan ekat sanat aamulla oli muuten, että "ihan paras aamu".

Tahtoispa se herätä toistekin samasta sängystä kanssani..