Naisena oleminen on jotain niin merkillistä,
niin hämmentävää
ja niin monimutkaista,
että vain nainen voi siitä selvitä.
-Søren Kierkegaard-
niin hämmentävää
ja niin monimutkaista,
että vain nainen voi siitä selvitä.
-Søren Kierkegaard-
maanantai 8. maaliskuuta 2010
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Oh dear!
Esineellistetäänkö vähän miehiä? Ihan vähän vaan. Joo.
Eksyin ihan jotenkin vahingossa tällaiselle Rock models-sivustolle, ja kyllä huolisin melkein kenet hyvänsä noista miehistä pulloon hyllyn kulmalle. Tai sohvan nurkkaan näyttämään nätiltä.
Oi oi.
Eksyin ihan jotenkin vahingossa tällaiselle Rock models-sivustolle, ja kyllä huolisin melkein kenet hyvänsä noista miehistä pulloon hyllyn kulmalle. Tai sohvan nurkkaan näyttämään nätiltä.
Oi oi.
Falling from grace, sinners and saints..
PS. Muutin kuvabloginkin bloggeriin. Tervetuloa kaikki sinne!
http://minja-shadowsandsilhouettes.blogspot.com/
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Music for the demented mind
Valehtelisin jos väittäisin, ettei ihmiset ja elämäntilanteet vaikuta musiikkimakuun. Melkein joka ihmisestä jää jokin musiikillinen muisto. Exältä opin tykkäämään YUP:stä. Vee palautti mieleeni The Curen hyvyyden, josta olen kyllä aina tykännyt, mutta nyt innostuin hankkimaan levyjäkin. Ihastuspoika, suurena musiikinrakastajana ja pesunkestävänä punkkarina, on avannut minulle monia mielenkiintoisia ovia musiikin maailmaan.
Yritän aina muutenkin olla avoin kaikelle musiikille ja tykkään tehdä uusia löytöjä.
Mutta kun tähän aikaan perjantai-iltana, tarkoituksena rauhoittua työviikon jälkeen, joutuu kuuntelemaan naapurista kantautuvaa epämääräistä musiikkia ja humalaisten miesten laulua, niin siitä on kyllä musiikilliset nautinnot kaukana!
torstai 4. maaliskuuta 2010
The world is neither fair nor unfair
Edellisen postauksen lopussa lupasin, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostain muusta kuin miehistä. Sori, valehtelin. Kirjoitan taas miehistä. Tai yhdestä vaan. Ja ihan vähän vaan.
Mielenrauhani on palannut selitysten ja pahoittelujen jälkeen ja elämä jatkuu taas. Voinemme pysyä kavereina. Ehkä se ei sittenkään ollut ihan niin törppö kuin hetken kuvittelin.
Ensi kerralla keksin jotain ihan muuta kirjoituksen aihetta. Toivottavasti.
Mielenrauhani on palannut selitysten ja pahoittelujen jälkeen ja elämä jatkuu taas. Voinemme pysyä kavereina. Ehkä se ei sittenkään ollut ihan niin törppö kuin hetken kuvittelin.
Ensi kerralla keksin jotain ihan muuta kirjoituksen aihetta. Toivottavasti.
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Miehet elämässäni
Eilisen postauksen jälkimainingeissa päässäni syntyi tällaisia ajatuksia:
Olen 34-vuotias. Syksyllä 35. Tähän ikään mennessä on ehtinyt kertyä jo kokemusta jos jonkinlaisesta miehenpuolikkaasta.
Olen todella herkkä ihastumaan, mutta rakastuminen on toinen juttu. Olen ollut ihan oikeasti rakastunut kolme kertaa. Jokaisen rakkauden kanssa seurustelin pitkään.
Olen ollut pitkissä suhteissa, lyhyissä suhteissa ja jokunen yhdenillan juttukin on tullut vastaan, niistä tosin yksikään ei ole ollut mikään randombongaus jostain baarista, vaan aina jollain tapaa tuttu valmiiksi.
Olen asunut yhdessä miehen kanssa ja olen asunut yksin.
Olen tehnyt aloitteita, minulle on tehty aloitteita. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. Olen särkenyt jonkun sydämen ja minun sydämeni on särkynyt.
Olen "iskenyt" miehen vain näyttääkseni ja todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Ja sitten kyllästynyt kun saanut haluamani. Luultavasti joku mies on toiminut minun kohdallani samoin.
Olen ollut kaveria joidenkin exien kanssa, joidenkin en. Olen pilannut hyvän ystävyyden hetkellisessä ihastuskuvitelmassa, mutta olen myös menestyneesti pysynyt ystävänä toisen kanssa, vaikka jokin hetkellinen hairahdus johonkin ystävyyttä syvempään olisi tapahtunut.
Minulla on ollut onni, että kohdalleni on osunut vain hyviä miehiä. Minua ei ole ikinä lyöty. Enkä minä ole koskaan lyönyt ketään.
Kaikkien näiden kokemusten jälkeen en pysty allekirjoittamaan väitettä, että nainen ei saisi tehdä aloitetta ja lähestyä miestä. Ja maailma ei kaadu pahaan mieleen.. ei voi sanoa, että katso nyt, sait vaan pahan mielen, eipä olisi kannattanut. Ja kaiken tämän jälkeen olen sitä mieltä, että miehet ovat pääasiassa ihania, ja vaikka kohdalle osuisi yksi törppö, niin se ei tarkoita sitä että kaikki olisivat sellaisia.
Ja vaikka olenkin ollut nyt pitkään sinkkuna, pidempään kuin koskaan ennen olen ollut, niin ei se tarkoita sitä, että olisin vaipunut epätoivoon ja yrittäisin väkisin iskeä kenet hyvänsä. Tässä iässä ei jaksa enää olla jonkun "ihan kivan" kanssa, vain että olisi joku. Nuorempana sekin onnistui, oli kiva kun oli joku jonka kanssa hengata, vaikkei mitään suuria tunteita olisi ollut mukana.
Siksipä, jos nykyään kiinnostun jostakusta niin paljon, että voisin kuvitella oikeasti tykkääväni siitä, niin miksi en osoittaisi sitä suoraan ja menisi tekemään itse tuttavuutta sen sijaan, että toivoisin parasta?
Eiköhän tämä ollut tässä. Ensi kerralla puhutaan jostain ihan muusta kuin miehistä, lupaan!
Olen 34-vuotias. Syksyllä 35. Tähän ikään mennessä on ehtinyt kertyä jo kokemusta jos jonkinlaisesta miehenpuolikkaasta.
Olen todella herkkä ihastumaan, mutta rakastuminen on toinen juttu. Olen ollut ihan oikeasti rakastunut kolme kertaa. Jokaisen rakkauden kanssa seurustelin pitkään.
Olen ollut pitkissä suhteissa, lyhyissä suhteissa ja jokunen yhdenillan juttukin on tullut vastaan, niistä tosin yksikään ei ole ollut mikään randombongaus jostain baarista, vaan aina jollain tapaa tuttu valmiiksi.
Olen asunut yhdessä miehen kanssa ja olen asunut yksin.
Olen tehnyt aloitteita, minulle on tehty aloitteita. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Olen jättänyt ja tullut jätetyksi. Olen särkenyt jonkun sydämen ja minun sydämeni on särkynyt.
Olen "iskenyt" miehen vain näyttääkseni ja todistaakseni itselleni, että pystyn siihen. Ja sitten kyllästynyt kun saanut haluamani. Luultavasti joku mies on toiminut minun kohdallani samoin.
Olen ollut kaveria joidenkin exien kanssa, joidenkin en. Olen pilannut hyvän ystävyyden hetkellisessä ihastuskuvitelmassa, mutta olen myös menestyneesti pysynyt ystävänä toisen kanssa, vaikka jokin hetkellinen hairahdus johonkin ystävyyttä syvempään olisi tapahtunut.
Minulla on ollut onni, että kohdalleni on osunut vain hyviä miehiä. Minua ei ole ikinä lyöty. Enkä minä ole koskaan lyönyt ketään.
Kaikkien näiden kokemusten jälkeen en pysty allekirjoittamaan väitettä, että nainen ei saisi tehdä aloitetta ja lähestyä miestä. Ja maailma ei kaadu pahaan mieleen.. ei voi sanoa, että katso nyt, sait vaan pahan mielen, eipä olisi kannattanut. Ja kaiken tämän jälkeen olen sitä mieltä, että miehet ovat pääasiassa ihania, ja vaikka kohdalle osuisi yksi törppö, niin se ei tarkoita sitä että kaikki olisivat sellaisia.
Ja vaikka olenkin ollut nyt pitkään sinkkuna, pidempään kuin koskaan ennen olen ollut, niin ei se tarkoita sitä, että olisin vaipunut epätoivoon ja yrittäisin väkisin iskeä kenet hyvänsä. Tässä iässä ei jaksa enää olla jonkun "ihan kivan" kanssa, vain että olisi joku. Nuorempana sekin onnistui, oli kiva kun oli joku jonka kanssa hengata, vaikkei mitään suuria tunteita olisi ollut mukana.
Siksipä, jos nykyään kiinnostun jostakusta niin paljon, että voisin kuvitella oikeasti tykkääväni siitä, niin miksi en osoittaisi sitä suoraan ja menisi tekemään itse tuttavuutta sen sijaan, että toivoisin parasta?
Eiköhän tämä ollut tässä. Ensi kerralla puhutaan jostain ihan muusta kuin miehistä, lupaan!
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Back to square one
Olen vähän suruinen ja vähän vihainen. En tiedä kumpaa enemmän. Suruinen siksi, että se vähäinenkin mitä minun ja Veen välillä oli kuivui kasaan kuin rusina. Vihainen siksi, että Veen tapa hoitaa se vihoviimeinen ratkaiseva lässähdys oli aika ikävä temppu.
Viimeisin mesekeskustelumme meni jotakuinkin näin:
Minä: Moi!
Vee: Moi
Minä: Mitäs puuhailet?
Vee: *selitys mitä teki juuri*
Minä: Oon lähdössä käymään keskustassa kohta, huvittaisko lähteä seuraksi vaikka kahville tai syömään tai jotain?
*hiljaisuus*
Puolisen tuntia hiljaisuutta katseltuani ja itseäni lähtövalmiiksi laitettuani kokeilen vielä kepillä jäätä.
Minä: Hiljaisuus tarkoitti ilmeisesti ei?
Puolisen tuntia hiljaisuutta katseltuani ja itseäni lähtövalmiiksi laitettuani kokeilen vielä kepillä jäätä.
Minä: Hiljaisuus tarkoitti ilmeisesti ei?
*hiljaisuus jatkuu*
Tässä vaiheessa laitoin mesen kiinni ja lähdin.
En vaan tajua. Minä kestän kyllä ei-vastauksia ja torjumisia, mutta en sitä että mies valitsee mieluummin täydellisen vastaamattomuuden! Kaunis "ei kiitos" olisi riittänyt, olisin pettynyt tietysti, mutta ainakin olisin saanut rehellisen vastauksen ja elämä olisi jatkunut ja kaikki olisi ollut kavereita. Mutta jos miehellä ei ole pokkaa sanoa ei, vaan mieluummin on sanomatta mitään, niin siitä tulee pahempi mieli. Että enkö nyt ollut edes vastauksen arvoinen.
Ja eiköhän kaikki tässä kohtaa ymmärrä, ettei tuo vaikeneminen ollut enää pelkkä ei siihen kahvikutsuun. Eiköhän se ollut siinä sitten vallan.
Olen silti jotenkin käsittämättömän hämmentynyt. En oikeasti olisi uskonut, että se olisi kehdannut toimia noin. Pidin sitä kivana ja kilttinä ihmisenä. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa ei? Ja kuinka paljon reilumpaa se olisikaan ollut.
No, omapa on häviönsä.
Onnekkaasti tapasin tänään kuitenkin Ihastuspojan, jonka kanssa kommunikointi ja elämä on onneksi aina yhtä mutkatonta, ja jotenkin kummasti se onnistui taas painamaan mielialavaakakuppini vahvasti positiivisen puolelle. On se.
Tässä vaiheessa laitoin mesen kiinni ja lähdin.
En vaan tajua. Minä kestän kyllä ei-vastauksia ja torjumisia, mutta en sitä että mies valitsee mieluummin täydellisen vastaamattomuuden! Kaunis "ei kiitos" olisi riittänyt, olisin pettynyt tietysti, mutta ainakin olisin saanut rehellisen vastauksen ja elämä olisi jatkunut ja kaikki olisi ollut kavereita. Mutta jos miehellä ei ole pokkaa sanoa ei, vaan mieluummin on sanomatta mitään, niin siitä tulee pahempi mieli. Että enkö nyt ollut edes vastauksen arvoinen.
Ja eiköhän kaikki tässä kohtaa ymmärrä, ettei tuo vaikeneminen ollut enää pelkkä ei siihen kahvikutsuun. Eiköhän se ollut siinä sitten vallan.
Olen silti jotenkin käsittämättömän hämmentynyt. En oikeasti olisi uskonut, että se olisi kehdannut toimia noin. Pidin sitä kivana ja kilttinä ihmisenä. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa ei? Ja kuinka paljon reilumpaa se olisikaan ollut.
No, omapa on häviönsä.
Onnekkaasti tapasin tänään kuitenkin Ihastuspojan, jonka kanssa kommunikointi ja elämä on onneksi aina yhtä mutkatonta, ja jotenkin kummasti se onnistui taas painamaan mielialavaakakuppini vahvasti positiivisen puolelle. On se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
