Kun tutustuin eksääni, niin se ei todellakaan ollut mikään naistenmies. Päinvastoin. Tyyppi ei ollut koskaan seurustellut, eikä sillä oikeistaan ollut muutenkaan mitenkään kehuttavasti kokemusta naisjutuista. Sitähän en toki siinä vaiheessa tiennyt, se kävi ilmi myöhemmin.
Ei miehessä mitään vikaa kai ollut, vietti elämänsä töissä ja autotallissa autoja ropaillen. Eipä siinä kai liiemmin ole mahdollisuuksia tavatakaan naisia. Ja sitten kun tyyppi oli selkeästi vielä niissä asioissa kovin ujo, eli ei oikeistaan osannut/uskaltanut lähestyä naisia. Ja oli selkeästi hämillään ja ihan hukassa, kun aloin osoittaa kiinnostuksen merkkejä.
Sitkeys ja kärsivällisyys kuitenkin palkittiin ja loppujen lopuksi aloimme hengailla yhdessä. Miehen kokemattomuudesta ei puhuttu, mutta kyllähän se nyt paistoi kilometrien päähän. Vasta viikon yhdessä hengailun jälkeen, jona aikana nukuimmekin vierekkäinkin joka yö, sain vasta ekan pusunkin. Aamulla miehen lähtiessä töihin, tosi nopean ja varovaisen, jonka jälkeen mies melkein juoksi ovesta ulos. Sitten se oli kuulemma miettinyt koko päivän töissä, että mitähän ajattelin siitä.
Myönnän, että uskoni koko hommaan oli välillä koetuksella, kun sitä nyt on tottunut hiukan nopeammin eteneviin miehiin yleensä. Mutta toisaalta, miehen arkuudessa lähestyä minua oli jotain kovin hellyyttävää, enkä tahtonut hoputtaa. Enkä olla se joka lähestyy ensin, kun pelkäsin että säikytän sen tiehensä.
Kaikesta tuosta seurasi sitten kuitenkin kolme vuotta kestänyt seurustelu, joten kärsivällisyys kannatti.
Sitä paitsi. Oikeasti sillä toisen kokemattomuudella ei ole mitään väliä, jos toisesta tykkää oikeasti. Eikä asiasta ollut mielestäni mitään syytä tehdä isoa numeroa, asiat etenivät sitten omalla painollaan. Eikä se sitä paitsi ole ollenkaan pöllömpää tutustua toiseen ensin henkisesti paremmin ennenkuin seksi tulee mukaan kuvioihin. Siinä oli sellainen ihan omanlaisensa kutkuttava fiilis, kun se tietynlainen jännitys säilyi välillämme pidempään.
Ja hei, niin tärkeää kuin parisuhteessa se fyysinen läheisyys ja yhteensopivuus onkin, niin kyllä se henkinen yhteensopivuus ja sielunveljeys silti mielestäni on se tärkein juttu mihin toisessa rakastuu. Se fyysinen puoli hoituu kuntoon sitten yleensä sen henkisen hyvän olon myötä.
"I remember feeling low
I remember losing hope
I remember all the feelings
And the day they stopped "
I remember losing hope
I remember all the feelings
And the day they stopped "
PS. Ylläoleva kappale ei oikeistaan liity kirjoitukseen mitenkään, mutta kun se vaan on niin hyvä.
7 kommenttia:
Niin, eikös se ole vähän niin, että ne aivot on kuitenkin se tärkein sukupuolielin.
Nimenomaan!
No joo. Todennäköisesti mies oli jonkinlainen komistus, kun kokemattomuus ei haitannut (ei ne kaikki hunksit ole sosiaalisia). Olen yhden sielunsiskon menettänyt, enkä haluaisi enää toista kertaa.
Hoplaa! Nyt oot kyllä niin hakoteillä. Ihan tavallinen mies, söpö tosin tietysti mun mielestä.
Kyllähän sun pitäs mun miesmakuni tuntea, mä mitään hunkseja kattele.
Osuit asian ytimeen! Kaikki lähtee siitä, että päät natsaa yhteen. Yläpäät. Alapäät voi sitten vaikka puoliväkisin sovittaa paikalleen :D
Ikävästi on kokemusta sellaisesta että kaikki kaatuu siihen että ajatukset kulkevat lopulta sitten niin eri polkuja, harmi vaan että asia selviää yleensä vasta sitten kun arki tulee elämään.... :(
Marko vielä, jotenkin oon vähän pettynyt, että pidät mua ilmeisesti niin pinnallisena, että ulkonäkö paikkais mulle jotain muita puutteita. Vaikka kuinka yritin sanoa tekstissä, että henkinen yhteys on tärkeintä. Jos ihminen tuntuu oikealta, niin joku kokemattomuus on aivan sivuseikka.
Haahis, niin totta. Sitähän ei voi tietää koskaan alussa, mikä totuus on sitten kun arki ja ns. ihmisen oikea luonto paljastuu. Mutta pakkohan siitä on selvää ottaa, pettymyksenkin uhalla, jos alussa tuntuu hyvältä. :)
No en nyt suoranaisesti tarkoittanut sinua (eihän me varsinaisesti tunnetakaan toisiamme). Mutta oletusarvona tuli tuo komeus (kun on riittävästi empiiristä näyttöä, niin sitä helposti pitää tilastollisesti todennäköisenä asiana).
Kuningattaren kanssa oli helppoa: häntä ei haitannut ulkonäköni, eikä minua ikäero (joka sentään oli se kahdeksan vuotta). Toisessa maailmassa olisimme varmasti yhdessä, mutta tässä emme. Enkä tiedä, olenko päässyt "pettymyksestä" vieläkään yli - kun emme ole puineet meidän "juttuamme". Emmekä koskaan kai tule, koska se ei hyödytä mitään. Pyydän anteeksi.
Lähetä kommentti