Try making sense of two compasses, Chances are the road goes serpentine now either one we choose

Eilisessä postauksessa mainitsin Ystävämiehen. Ystävyytemme on siinä mielessä jännä, että emme ole oikeasti tavanneet livenä kuin tuon yhden kerran. Mutta yhteydenpito on hyvin tiivistä, facebookin chatissa, mesessä, tekstareitse ja muutamia kertoja ihan puhelimessa puhumallakin. Sen ihmisen kanssa voi jutella ihan mistä vaan, sekä iloista että suruista. Meillä on samanlainen huumorintaju, asioita ei tarvitse vääntää toiselle rautalangasta ja meille on muodostunut omat hölmöt sisäpiirivitsimmekin. Lisäksi säännöllisin väliajoin yllätyn, kun tajuan toisen muistavan jonkun pikkujutun, joka itselleni on ollut keskusteluissamme tärkeä juttu, mutta en välttämättä ole odottanut toisen ajattelevan siitä samoin.

(Tähän väliin on todettava, että mies asuu reilun sadan kilometrin päässä ja seurustelee tahollaan.)

Viime viikon sunnuntaina puhelimeni soi aamupäivällä ja Ystävämies soittaa parisuhdekriiseissään, kertoo, että heillä on ollut iso riita ja nyt se on loppu. Yritin vähän kysellä, että onko nyt aivan varma, jospa vielä saisivat sovittua. Mutta mies oli sitä mieltä, että nyt riittää koko nainen ja oma kaupunkinsa ja kysyy saako tulla luokseni siksi aikaa, että löytää itselleen asunnon. Lupasin tietysti, että saa tulla jos siltä tuntuu.

No, niinhän siinä kävi, että vielä samana päivänä olivat sopineet riitansa, eikä mies koskaan tullut, mutta lupasin, että jos tilanne muuttuu, niin täällä on aina hätämajoitus olemassa. Koska sitä varten ystävät on. Enkä tuntenut minkäänlaista ahdistusta siitä, että ottaisin se nurkkiini majailemaan.

*****

Minulla on ollut viime kevättalvesta asti sellainen viikonloppumies (josta syystä tai toisesta en vaan ole täällä kirjoittanut sanaakaan). Se asuu myös toisessa kaupungissa, mutta on vietetty aika paljon aikaa viikonloppuisin yhdessä. Ja ei, ei pelkästään kavereina. En ole silti ollut mitenkään palavan ihastunut siihen ja mutta meillä on ollut ihan kivaa ja olen ollut ihan tyytyväinen siihen järjestelyyn, että nähdään vaan viikonloppuisin. Eikä edes joka viikonloppu.

Muutama päivä sitten tämä Viikonloppumies kysäisi, että olisiko mahdollista saada syksymmällä majoitus pariksi viikoksi, mikäli saa töitä täältä päin. Huomasin ahdistuvani jo pelkästä ajatuksestakin, että se tulisi olemaan nurkissani pidemmän aikaa kerralla ja mietin kuumeisesti kaunista tapaa kieltäytyä. Sillä olisi muitakin tuttuja Tampereella, joten en ole sen ainoa oljenkorsi. Onneksi ajatus ei ollut vielä ajankohtainen, eikä vaatinut välitöntä vastausta ja koska keskustelu käytiin fb-chatissa, niin onnistuin hienosta harhauttamaan esittämällä lisäkysymyksiä, joiden ansiosta varsinainen vastaaminen ikäänkuin jäi sivuseikaksi.