Olen tässä viime aikoina miettinyt taas kovasti Ihastuspoikaa ja sitä mitä meidän välillä oikein on. Myönnän, että olen vähän pihalla itsekin. Kun olen tottunut siihen, että kun ihastun johonkin poikaan, niin se juttu joko etenee tai sitten se ihastus lopahtaa pikkuhiljaa. Ihastuspojan kanssa on erilaista. Se on ollut olemassa elämässäni jo niin kauan, että se ei ole enää sellainen hullu sydäntä pakahduttava ihastus ja kihelmöivä odotus, mutta tykkään siitä ihan hulluna ja luultavasti hakisin vaikka kuun taivaalta jos se pyytäisi. Ja toisaalta silti pystyn ihan mutkattomasti olemaan sen kaveri/työkaveri ilman sen kummempia kärsimyksiä.
Tai tosiasiahan on, että eihän meistä ikinä saa ihan rehellisiä "vain kavereita". On niin paljon kuitenkin kaikkea. Se kipinä on aina olemassa ja luultavasti tulee aina olemaan. Sen näkee katseista, hymyistä ja monista pienistä jutuista, joita on vaikea selittää ulkopuolisille. Siitä kun se tulee bussissa viereen istumaan, eikä kumpikaan vetäydy pois päin, kun käsivarret koskettaa toisiinsa, vaikka normaalisti en siedä liian lähelle istuvia ihmisiä.
Hassuinta on se, että se tammikuinen yhdessä vietetty yö oli selkeästi käännekohta, eikä suinkaan huonompaan, vaan entistä parempaan ystävyyteen. Olen ihan oikeasti onnellinen, että se ihminen on osa elämääni, vaikka sitten vaan ystävänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti