Runaway

***

Pictures of you

Olen tässä erinäisistä syistä mietiskellyt ihmisen ulkonäön arvioimista pelkän valokuvan perusteella. Kuten vaikka nyt jossain nettitreffisivustoilla tai facebookin areyouinterested-tyyppisillä sivuilla. Koska tosiasiahan on, että sellaisilla sivuilla ihminen luo mielikuvansa toisesta pelkän kuvan perusteella, ja useimmiten vielä yhden ainoan kuvan.

Mutta sitten katson sellaisten ihmisten kuvia, jotka tunnen oikeassakin elämässä, kuten Kesäpoika, ja mietin, että kiinnostuisinko siitä pelkän kuvan perusteella ja tulen tulokseen, että enpä usko. Tai töin nuori söpö poika. Jos minun pitäisi pitää sitä söpönä pelkän fb-profiilikuvan perusteella, niin en pitäisi. Ja oikeasti ne kumpikin on mitä mukavimman näköisiä miehenpuolikkaita.

Ja silti sitä itsekin on kovin hanakka päättämään yhden kuvan perustella kuka ihminen on viehättävä ja kuka ei.

Elämää aikojen alussa

Luin jostain blogista muistelua teiniajoista, ja siitä kuinka ihastuksia stalkattiin jossain irc-galleriassa ja vihattiin muita tyttöjä, jotka oli ehkä kommentoinut ihastuksen kuvia, tai jos ihastus oli kommentoinut jonkun muun tytön kuvaa, niin siinä oli jo maailmanlopun paikka. Tulin vaan ajatelleeksi, että luojan kiitos, silloin kun minä olin teini, ei ollut mitään irc-galleriaa saati facebookia! Silloin kun minä olin teini ei ollut edes internettiä. Tai edes kännykkää!

Siihen maailman aikaan sitä piti tykätä ihmisistä ja niiden tekemisistä ihan livenä, ja jos halusi kommunikoida ihastuksen kanssa, niin se piti kyllä tehdä ihan naamatusten. Itseni tuntien olen melko varma siitä, että olen säästynyt ziljoonalta typeryydeltä ja noloudelta vain koska olisi pitänyt uskaltaa sanoa sanottavansa silmätysten niille ihastuksille. Se olisi ollut ihan liian helppoa olla hölmö, jos olisi voinut riutuvina rakkauden hetkinään lähetellä hetken mielijohteesta viestejä kelle hyvänsä.

Oon niin onnellinen, että olen ollut teini joskus kivikaudella!

Ahneus

Ahneutta on viedä baarista lähtiessään juomatkin mennessään..

Valokuvatorstain 185. haaste

♥♥♥

Paha mainos

Kännissä olet ääliö-mainokset ovat palanneet näemmä katukuvaan. Ne, joissa on joko housunsa kastellut mies tai käsilaukkuun oksentava nainen.

En kestä yhtään katsoa oksennusta tai oksentamista, ja jos sellaista joudun näkemään, niin se näky jää kauhean helposti kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaa ja alkaa melkein itseä oksettaa.

Kauheasti nykyään puututaan mainoksiin, ettei vaan näy mitään paljasta pintaa tai mitään muutakaan, mistä herkän ihmisen mieli voi järkkyä, mutta sitten saa näyttää jotain tuollaista mistä ihmiselle tulee ihan fyysisesti paha olo! Sitä paitsi, onko kukaan koskaan tavannut yhtään ihmistä, joka on päättänyt olla juomatta vain siksi, että mainoksessa sanotaan sen olevan tyhmää?

Oikeus on voittanut

Yllätystyöpäivä. Kesäpoika on yhä töissä! Ja turvassa taas ainakin muutaman viikon, jonka jälkeen työtilannetta katsotaan taas uudelleen.

Siskonshokeerauspostaus

Nelosella alkaa tänään Kuorosota. Koska se kuuluu niihin harvoihin tositv-/kilpailuohjelmiin, mitä nykyään viitsin seurata, niin kannanpa oman kannatuskorteni kekoon.

Joskus taannoin, kun joka paikassa alettiin kohista bändistä nimeltä Reckless Love, niin en paljon jaksanu vaivautua kiinnittämään siihen huomiota, tuhahdin vaan, että mitä lie kasarihuttua. Sitten tämä taannoinen pettymyksien miesolento (josta ei muuten enää puhuta) sai minut kuuntelemaan koemielessä muutaman kappaleen bändiltä. Noh, älkää huoliko, ei siitä mitään lempibändiäni tullut yhäkään, mutta onhan se sellaista ihan harmitonta ja hyväntuulista rokkia, kyllä sitä kuunnella voi satunnaisesti.

Bändin laulaja, Olli Herman, on nyt sitten yksi kuorojohtaja tuossa kuorosodassa, ja kyllä minä taidan vahvasti kallistua kannattamaan sitä. Onhan se nyt kuitenkin ihan söpis, symppis ja iloinen heppu.

Vaikka bändin rumpali onkin kyllä enemmän makuuni! (ei varmaan tullut mitenkään yllätyksenä minut tunteville?)

Eli täten julistan, että Olli Herman Kuorosodan voittoon!

Sori Tiina.

Rakasta naapuriasi

Alakerran naapurin koira räkyttää lähes joka ikinen viikonloppuaamu, noin kahdeksasta alkaen. Arkiaamuista en tiedä, vaikka räkyttäisi silloinkin, mutta kun lähden töihin niin aikaisin, ettei koiratkaan ole vielä heränneet.

Joku naapuri soittaa silloin tällöin musiikkia häiritsevän isollaan. Huonoa musiikkia. Jotain iskelmähumppaa. Onneksi sentään päiväsaikaan. En ole vielä paikallistanut mistä naapurista on kyse. Yleensä väännän silloin omista stereoistani Avenged Sevenfoldit tai Disco Ensemblet soimaan sen verran lujalle, että naapurin musiikki peittyy sen alle.

Jossain naapurissa pidetään joskus bileitä, joissa tykätään laulaa karaokea. Yöllä. Kyllähän te tiedätte miltä kuulostaa, kun humalainen mieskuoro laulaa?

Yläkerran uusi naapuri on asentanut itselleen ilmeisesti jonkinlaisen lämpömittarin, jonka johto/anturi roikkuu nyt minun keittiönikkunani edessä. Käytännössähän se ei siinä juuri häiritse, mutta periaatteessa.. Mutta autapa armias, jos se alkaa kovalla tuulella napsuttamaan ikkunaani!

Enkä sitä paitsi ymmärrä miten poikkeuksetta minun yläkertaani muuttaa aina sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat tömisevän, pudottelevan ilmeisesti kaikkia tavaroita jatkuvasti lattialle ja siirtelevän huonekaluja koko ajan ympäriinsä.

Lapset leikkivät joskus huonolla ilmalla rappukäytävässä. En käsitä miksi niiden pitää aina huutaa ja paukuttaa porraskaiteita mennessään.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minusta on tullut vanha, kun kiristelen hermojani naapureiden takia? Olen suunnitellut mielessäni monia näppäriä heippalappuja ilmoitustaululle laitettavaksi, en vaan ole niitä vielä rohjennut toteuttaa.

Tuleeko minusta isona sellainen kärttyinen naapurikyttääjämummo? Verhot vaan heilahtelevat, jos uskallat tulla minun taloni pihalleni kävelemään!

And just like that mistakes are made

Tänään on Kesäpojan ja muutaman muun kohtalonhetket. Siinä vaiheessa, kun lähdin töistä ei ainakaan minun korviini asti ollut kantautunut tieto siitä jatkuuko niiden työt tämän päivän jälkeen vai ei. Ja kaiken lisäksi, kun olin lopettelemassa työpäivääni sieltä, niin Kesäpoika oli kadonnut jonnekin kuin tuhka tuuleen, joten en edes nähnyt sitä enää. Eli eipä auta kuin odottaa maanantaihin, peläten pahinta, toivoen parasta. Jos käy huonosti, niin en näe sitä ehkä enää koskaan. Höh.

Ei pöllömpi

Kun jo useamman viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, kävelee ohi näyteikkunan, jossa on tuollaisia tyrkyllä, niin oli vain ajankysymys, koska se ovi imaisee minut sisään sinne liikkeeseen. Tänään se sitten tapahtui.

Luonto tuijotti minua peuransilmin

Surullisinta tässä viimeisimmän pettymysmiehen kohdalla on se, että menetin samassa rytäkässä hyvän ystävän. Jos on viettänyt toisen kanssa vuoden verran käsittämättömiä aikoja facebookissa chattaillen, ja sen jälkeen kun mieskin sinkkuuntui, myös puhelinkeskusteluihin vierähti tunteja ja tekstareita vaihdeltiin pikkuasioistakin. Kun on tottunut siihen, että tuolle kertoi kaiken mitä mieleen juolahti, isot ja pienet asiat, niin on aika orpo olo, kun sitä ei voi, eikä halua enää tehdä.

Minä kyllä tiedän, että se ei tahallaan johtanut minua harhaan (kyllä se tarkoitti niitä sanomiaan asioita silloin kun sanoi ne, mutta tilanteet muuttuu) ja sitten särkenyt sydäntäni, se nyt vaan on sellainen ja minun olisi pitänyt tietää jo se ja olla varovaisempi sen kanssa. Mutta se ei estä minua olemasta vihainen ja pettynyt.

Meillä on yksi melko uudehko poika töissä, joka on hirmuisen kiva ja mukava tyyppi. Sellainen josta heti tiesin, että se on ns. minun tyyppinen ihminen. Kaverityyppinen. Sellainen jonka kanssa juttu luistaa ja on ihan niinkuin oisi aina tuntenut sen. Ainoa vika siinä on se, että se on saman niminen kuin tuo pettymyksiä tuottanut mies, ja se särähtää joka kerta korvaani ja sieluuni, kun joku kutsuu sitä nimellä. Vielä. Toivottavasti ei enää kauaa.

Töissä leijuu taas pieni uhka, että osa noista uusista tyypeistä (vuokramiehiä) ehkä joutuu lähtemään taas pois. Se saattaa koskea siis sekä tätä mukavaa tyyppiä että Kesäpoikaa. Mutta kun en minä tahdo niistä luopua! Kummastakaan. Mihin saa valittaa?

!

Varo jalankulkijoita tunnelin päättyessä!

Siellä yksi punapukuinen väijyy!

Valokuvatorstain 183. haaste

We used to be the same age, now you're so much older

Huolestuttavaa on se, kun kolmekymppinen ihminen kutsuu itseään nuorekkaaksi. Oikeistaan kenenkään alle nelikymppisen ei pitäisi käyttää sitä sanaa itsestään. Itse olen 35, eikä tulisi mieleenikään sanoa olevani nuorekas. Minähän olen vielä nuori! Jos itseni ikäinen ihminen kehuu olevansa nuorekas, niin ensimmäinen ajatukseni on, että se tyyppi pitää itseään ihan tosi vanhana, mutta ajattelee, että jos oikein tarmokkaasti vakuuttaa olevansa nuorekas, niin muut ei pidä. Ja samassa koko ajatus menee metsään niin että heilahtaa.

Facebookissa olen törmännyt muutamiin vanhoihin koulukavereihin (poikkeuksetta miehiä kaikki), jotka ovat siis saman ikäisiä kuin minä, mutta tuntuvat vanhentuneen ja ukkoontuneen itseäni kymmenen vuotta vanhemmiksi. Ei minulle silti tulisi mieleen itseäni heihin verratessa sanoa itseäni nuorekkaaksi. Minusta minä olen normaali ja ne jotenkin liian äkkiä vanhentuneita. Ne ovat niitä joiden pitäisi käyttää itsestään jotain henkistä ikää kuvaavaa termiä (jos on pakko). Kävisikö nuorekkaalle vastakohdaksi vanhakas?

*Otsikko on lainattu tästä biisistä: